28.6.
Tänään kirjoitan. Mulla on luurit korvilla. Kuuntelen Simon&Garfunkelia. Istumme Evan kanssa Finnlinesin laivan baarissa matkalla Naantaliin. Aamulla lähdettiin Antonin (Evan veljenpojan), Carinan ja Claran luota saatuamme mainion aamiaisen mainiossa seurassa. Luokseen ajoimme eilen alkuillasta käytyämme uimassa ja syömässä ehkä reissun parhaan ravintola-aterian. Jos nyt pitäisi muistaa sen paikan nimi – niin en muista. Antonin perheen luona saimme nauttia hyvin rauhallisesta miljööstä ilman liikenteen ääniä, mainiosta monikielisestä keskusteluilmapiiristä ja mainiosta illallisesta runsaan viinitarjoilun kera. Antonin kanssa emme ole istuneet iltaa …. ties milloin viimeeksi. Niin lystiä ja välillä hyvin painavaakin asiaa oli läsnä, että jäi blogikin kirjoittamatta.
Joka tapauksessa ehdimme tänään ihan hyvässä ajassa satamaan ja laivaan. Kumpaakin meistä jännitti jo matkalla ja laivaan päästyämme vielä enemmänkin. Tiesimme, että puolilta päivin pitäisi selvitä se, miten kävi hankehakemuksellemme Ulkoministeriössä. Melkoisen tarkkaan klo 12 napsahti Evalle postiin ilmoitus vastauksesta ministeriöstä: olivat hyväksyneet hakemuksemme ja saimme rahoituksen hakemassamme muodossa. Tunne oli kyllä huikea – ihan kuin joku olisi kaatanut lämpimän hyväilevää eliksiiriä selkärangan täyteen. Meinasi pursottaa kyyneltä silmänurkkaan, mutta reippain ottein pyyhkäisin sen sieltä ja ryhdistäydyin. Mitäs sitä ny yhden hankkeen vuoksi vetistelemään! Jos siinä nyt kerralla ratkesi liki 10 tansanialaisen ihmisen työt neljäksi vuodeksi ja mahdollisesti hyvinkin suuret muutokset satojen kuurojen lasten ja nuorten elämään, niin onko se niin kummallinen asia! Tunsin suurta iloa ja ylpeyttä Evasta ja Ainosta, jotka olivat kantanet päävastuun hankehakemuksen tekemisestä. Ammattilainen on ammattilainen!
Singahdin ensi hämmennyksestä selvittyäni baariin hakemaan skumppapullon jäissä meidän pöytään. Kaadoin meille lasilliset ja kohotimme lasimme onnitellen toisiamme ja koko FSE:n tiimiä hyvästä suorituksesta ja siitä, ettei tarvitse pelätä liikaa joutilaisuutta tulevina vuosina.
Saatiin skumppa tuulensuojaan ja siitä seuraavaksi buffaan tankkaamaan evästä, jotta jaksaa huomiseen! Ruokailu ja skumppa on yhdistelmänä lyhyiden yöunien viikkojen jälkeen aika killeri! Ryhtys nimittäin väsyttämään massiivisesti. Nyt tiedän miltä tuntuu olla väsynyt mutta onnellinen!
Eli nyt kun tätä kirjoitan, olen siirtänyt vastuun kokonaan lukijalle! Olemme kumpikin viestineet viimeisen viiden tunnin aikana melkoisen massiivisesti sinne ja tänne huolehtien siitä, että kaikki sidosryhmämme saavat tiedon hankerahoituksesta. Erityisesti halusimme viestin kulkevan Tansaniaan missä Abiliksen toimiston väki (Winniel ja Rafiki) ja Nossim olivat juuri samaan aikaan lähetystössä haastattelussa Suomen viisumiaan varten. Saivat tiedon ja soittivat koht’silleens ko pääsivät lähetystöstä. Vaikka kuuluvuus oli hieman heikko saimme kyllä iloiset onnittelut sieltäkin. Ja onhan heilläkin syytä olla tyytyväisiä – työt jatkuvat ja saamme mahdollisuuden parantaa osaltamme vammaisten nuorten kouluttautumismahdollisuuksia Tansaniassa.
Nyt on takki kyl aika tyhjä. Katselen hyvin tuttua maisemaa Houtskari Kittuksen edustan saaristoa. Meidän mökki on tuossa muutaman saaren takana. Näitä väyliä on tullut ajeltua aina 70-luvun alusta asti. Montaa on sattunut ja tapahtunut sen jälkeen. Luulen, että sattuu vastaisuudessakin!